Taru 4.

Tarinallinen ajattelu, tarinallisuus opetuksessa

Sinikka Vaara

Tarinallisuus opetuksessa vie ajatukseni välittömästi omiin kouluaikaisiin kokemuksiini ja erityisesti lukion historian opettajaani Kaukoon ja kuvaamataidon opettajaani Mattiin.

Heillä molemmilla oli tarinankertojan kyky ja lahja. Kauko loihti syvällä miesäänellään ja vakaalla olemuksellaan historian tunnit meille rauhattomille elämännälkäisille nuorille eläviksi ja koettaviksi. Näiltä tunneilta ei kukaan koskaan halunnut olla poissa. Nämä tunnit olivat, kuin elävöittävä keidas lukion harmaan kivirakennuksen sydämessä, jossa sai hetken levätä ihmisenä osana ihmiskunnan historiaa ja sen erilaisia vaiheita.

Kuvaamataidon opettajani Matti oli puolestaan hyvin eläväinen kertoja, kertoessaan hän liikkui paljon, välillä pysähtyen ja piirtäen lähes hurmioituneena liitutaululle, elävöittäen kuvilla kertomaansa tarinaan sen erilaisia elementtejä ja kulkua. Ajoittain hän kaappasi intensiivisellä katseellaan meidän kuvislaisten huomion, maadottaen meidät tähän hetkeen taiteen maailman sisällä. Hänellä oli kyky lennättää mielemme kaukomaihin ja erilaisien kulttuurien rikkauksiin; taikuuden ja ihmeiden äärelle.

Mieleeni nousee myös syvä kiitollisuus, nyt etäältä katsoen sitä, kuinka päiväkoti, ala-aste ja yläaste sekä lukio ovat rakentaneet ja ruokkineet vahvasti minun taiteellisen ja kulttuurillisen minäni perustan syntymistä ja rakentumista.

Varhaislapsuudessa ja kouluiässä olin myös uskollinen seurakunnan pyhäkoulussa kävijä. Kuuntelin hartaana pyhäkoulun opettajan kertomuksia raamatusta ja katsoimme kaikki yhdessä kauniita kuvia ja kuvatauluja, joskus saimme kuvia myös mukaamme. Koulu ohjasi meitä pieniä myös lukemaan ja esiintymään. Minä luin ahmimalla kirjoja, lausuin runoja ja kirjoitin kiitettäviä aineita, ja välituntisin loimme ja harjoittelimme pienoisnäytelmiä, joita opettajat antoivat meidän esittää tuntien alussa.

Elämäni lapsena ja nuorena oli tarinoissa ja luovuudessa elämistä, sen eri muotojen kokeilemista ja muotoon saattamista. Opettajat ja koulu rakensivat ja tukivat myös vahvasti suomalaisuuden ja oman suomalaisen identiteettini syntyä sekä uskoakseni loi pohjaa sille, että itselleni on hyvin tärkeää, että taiteet ovat elämässäni, vieläkin, elävästi mukana ja myös poikkitaiteellisuus ja taiteiden välinen välinen työskentely. Elämäntarinani prosessissa on keskeistä tämä edestakainen liike omien sisäisten kuvien maailmasta jaetulle yhteiselle näyttämölle siirtymisien välillä.

On jotenkin uskomatonta, että mielessäni voin hyvin elävästi palata näihin kouluajan kokemuksiin, aistia näiden opettajien läsnäoloa ja energiaa vieläkin, vaikka aikaa on kulunut näistä voimallisista tarinallisista ja taiteellisista hetkistä jo lähes 40 vuotta. Ensimmäistä kertaa elämässäni mietin, että voisikohan olla, että näiden tarinallisten maailmoiden vaikutukset ovat tiedostamattomasti ohjanneet ja johtaneet minua omissa ammatillisissa valinoissani ihmisen henkilökohtaisen elämän ja historian, sairauden ja kärsimyksen, tarinoiden, kuvien, teatterin sekä ohjaamisen ja opettamisen maailmoihin.

Syvästi kiitollisena mietin sitä, kuinka tärkeitä nämä opettajat ovatkaan itselleni olleet ja kuinka tärkeä heidän roolinsa onkaan ollut elämässäni ja ammatillisissa siirtymissäni: sairaanhoitajasta terapeutiksi, terapeutista taiteilijaksi ja taiteilijasta esittävään taiteeseeen ja kulttuuriin, ja ohjaamiseen ja opettajuuteen.

Olen vasta syventymässä tarinallisuuteen ja narratiivisuuteen käsitteellisenä ja hyvin laaja-alaisena ilmiönä. Arjessa pääasiallisessa työssäni terapeuttina olen päivittän läsnä ihmisten elämän tarinoissa, millaisia tarinoita ihminen kertoo itsestään.  Osa-aikaisessa opettajan työssäni pyrin luomaan ihmisille mahdollisuuden kertoa tarinoita heidän omasta elämästä ja kokemuksistaan. Millaista narraatiota ihminen on elämässään elänyt ja elää parhaillaan. Miten näillä tarinoilla on mahdollista eheytyä, rakentaan identiteettiä sekä uudistaa mielen rakenteita. Usein ihmisen on täytynyt kulkea pitkä matka ennenkuin hän pääsee omien tarinoidensa äärelle, joilla on todella merkitystä ja uppoutuu niiden transformatiiviseen kasteeseen ja imuun. Visuaaliset, kuvalliset tarinat elävät myös päivittäin työssäni. Kuvat samoin kuin tarinat ja musiikki puhuvat taiteen kieltä ja koskettavat suoraan ihmisen sielua ja ovat kuningasteitä tiedostamattomaan.

Ryhmäkeskustelusta minua jäi erityisesti kiehtomaan näkökulma siitä, että millainen on minun sukunitarina, mitä tarinoita minun perheessäni kerrotaan, millaisia ovat ne tarinat, joihin aina vaan perheen tai suvun kokoontuessa palataan uudestaan ja uudestaan. Millaista tarinaa minä kerron itsestäni vuosi tai jopa vuosikymmeniä toisensa jälkeen tai millaisista tarinoista ihmiset haluavat pitää kiinni ajatellessaan minua tai suhdettaan minuun? Tai minä heihin.

Mietin tarinallisuus ja kokemus, mitä on tarinan kertominen ja onko kuulija sille vastaanottavainen. Onko tarinan kertominen oikea aikaista ja/tai oikeassa paikassa. Itse jouduin hiljattain pakotetun kuuntelijan asemaan. Olin hammaslääkärin tuoliin sidottuna suu ammoisen auki täynnä painavia johtoja ja porakoneita. Olin monintavoin avuttomassa tilassa, oma ääneni tukittuna, naulattuna hammaslääkärin “kuuntelijan tuoliin”. Hammaslääkärini aloitti hyvin pitkän ja vuolaan oman elämäntarinansa ja perheensä historian ja sukutapahtumien kertomisen, ylitseni, häntä vastapäätä istuvalle hammashoitajalle.

Hammashoitoni oli vaativa prosessi ja työ kesti puolitoista tuntia ja koko ajan hammaslääkäri kertoi omaa tarinaansa ylitseni. Välillä mietin onko hän edes työssään läsnä vaiko jossain täysin muualla, onko hampaani turvassa? Vasta työn valmistuttua hän huokasi ja ikäänkuin huomasi minut potilaan sanoen: “Nyt potilas joutui kuuntelemaan minun elämätarinaani”.  Tämä kokemus pakotettuna kuuntelemaan, jossa ei voinut millään tavoin reakoida oli itselleni hyvin uuvuttava sekä henkisesti että fyysisesti. En olisi halunnut näitä tarinoita kuulla.

Mietin syyllistynkö opettajana tai terapeuttina itse tähän, että pakotan toisen kuuntelemaan ilman mahdollisuutta vastavuoroisuuteen. Rakennanko ja kerronko monologeja, joita kukaan ei halua kuulla, koska olen itse niin innostunut tai minulla on tarve kertoa. Pohdin myös sitä millaisista tarinoista rakentuu minun ammatillinen narratiivisuus; oma opettajaksi kehittymisen identiteettini ja kasvutarinani ja miten ohjauksessani ja opetuksessani voin lähteä luomaan oppilaideni kanssa puhdasta tarinaa, rehellistä tarinaa, voimauttavaa tarinaa, uuteen suuntaavaa ja toiveikasta tarinaa sekä yksityistä että yhteistä.